Pitihän se arvata joulukuu 19, 2009

Että näin ahkera bloggaaja meikä sitten todellisuudessa on. Olen kyllä suunnitellut monta kertaa kirjoittavani jotain, mutta ajatuksen asteelle se on aina jäänyt. Kun maailma tuntuu kovin mustalta, ei sitä uskalla edes oikein sanoiksi pukea. Ja yleensä niinä mustimpina hetkinä kirjoittaminen houkuttaisi, mutta kun en halunnut tästä blogista synkimpien ajatusteni kaatopaikkaa. Ehkä on parempi hyväksyä, että sellainen tästä taitaa kuitenkin olla tulossa.

Lähestyvän joulun kunniaksi olo on taas todella surkea. Yritän pitää mielessä pian edessä olevan ensimmäisen IVF-hoidon, jota kohti ollaan oltu matkalla nämä viimeiset kuukaudet. Yritän muistaa että meillä on vielä mahdollisuus, ehkä montakin, saada oma rakas lapsi. Mutta tänään on taas niin vaikea ajatella muuta kuin ikäviä asioita tai muistaa edes miten hymyillään. Jospa se onnistuisi huomenna paremmin.

Hermot kireällä toukokuu 5, 2009

Ovisviikko meneillään ja mieliala maassa. Yleensä tällainen toivottomuuden tunne on päällä kierron alussa, mutta oviksen lähestyessä mieliala nousee uuden mahdollisuuden myötä. Nyt olen viime päivät kiukutellut ja oikutellut, itkeskellyt ja kironnut maailman epäoikeudenmukaisuutta. Tällä hetkellä eniten hermoja kiristää työkaveri, joka on jäämässä lähiaikoina mammalomalle. Kun hän silloin aikoinaan kertoi, että heille on tulossa vauva, paljastin hänelle että meilläkin on yritetty jo jonkin aikaa ilman tulosta (tuolloin oli takana melko tarkalleen vuosi yritystä). Hän toivotteli kaikkea hyvää ja kannusti, että jospa meilläkin pian tärppää. Noh, siitä on nyt tosiaan monta kuukautta aikaa ja en oikein tiedä itsekään mitä oikein kaipaan, ehkä jonkinlaista hienotunteisuutta. Tiedostan kyllä, että on paljon vaadittu odottaa jotain erityiskohtelua tuon lyhyen juttelutuokion perusteella, mutta silti jaksan ihmetellä… Jokaikinen kahvitunti ja ruokatunti saan kuulla uusimmat tuntemukset ja olotilat. Muut työkaverini ovat kaikki jo iäkkäämpiä ja aikoinaan synnyttäneet yhden tai useamman lapsen, joten heillä riittää kerrottavaa omista kokemuksistaan ja ties kenen naapurin kummin kaiman synnytystarinoista. Jokin aika sitten tämä raskaana oleva työkaverini kertoi, ettei uskaltanut ajatellakaan lasten hankkimista ennen kuin saa edes vähän pitempiaikaisen työpaikan ja sitten kävikin niin, että uuden työpaikan myötä myös vauva sai alkunsa muutaman viikon sisällä, kuin tilauksesta. Niinpä niin. On se mukavaa, kun voi tuolla tavalla laittaa vauvan tilaukseen ja toimitus on perillä yhdeksän kuukautta myöhemmin.

Toisaalta tekisi niin mieli näpäyttää ihmisiä, sanoa että “meilläkin kovasti toivotaan vauvaa, mutta asiat eivät aina mene niin kuin toivoisi”, tai “meillä on nyt vähän vaikea jakso elämässä lapsettomuuden vuoksi, niin ymmärräthän etten juuri nyt jaksa olla mukana raskausaiheisissa keskusteluissa”. Tai jotain sinnepäin. Mutta toisaalta en halua paljastaa asian vaikeutta puolitutuille/työkavereille ja  epäilen myös että kommentit olisivat sitä tyypillistä “kyllä te vielä onnistutte”, “kyllä se sitten heti onnistuu kun lopetatte yrittämisen” jne jne. Näistä kommenteista kun ei oma olo yhtään parane.

Ensi lauantaina vietetään lapsettomien lauantaita. En ole vielä juurikaan miettinyt tulevaa viikonloppua, mutta voisin kuvitella että sunnuntai ei tule varmaankaan olemaan päivistä helpoin. Olisi mukava mennä tapaamaan omaa äitiäni, yleensä olen aina äitienpäivänä kotikotona juhlimassa suurta päivää. Toisaalta haluaisin olla nyt vain omassa kodissani, en millään jaksaisi lähteä ajamaan tuota muutaman tunnin matkaa ja juhlimaan jotain, jota itsekin kaipaan niin kovasti että sisimpään sattuu. Äiti on kuitenkin minulle todella rakas ihminen, enkä haluaisi tuottaa pahaa mieltä jäämällä kotiin. Mies ei ollut innostunut ajatuksesta lähteä taas viikonlopuksi pois kotoa, meillä kun on lähiviikoiksi ja -viikonlopuiksi niin paljon menoja ja ohjelmaa tiedossa. Hänen äitinsä asuu lähellä ja varmaankin kävisimme hänen luonaan sunnuntaina. Siskoni asuu myös entisellä kotipaikkakunnallani ja hänen kanssaan haluaisin kovasti jutella, hän ymmärtää miltä minusta tuntuu ja millaisessa tilanteessa olemme.  Puhelimessa on jotenkin niin vaikea puhua. En tiedä miksi minun on niin vaikea sanoa tai näyttää, kuinka raskas tämä asia nyt juuri on. Ikäänkuin se tekisi minusta jollakin tapaa heikon ja epäonnistuneen. Siskoni silti ymmärtäisi.

Ja onko minulla oikeus tai lupa puhua lapsettomuudesta jo tässä vaiheessa? Olemme kuitenkin yrittäneet vain vuoden ja neljä kuukautta, niin monilla on kuitenkin takanaan monta vuotta toivomista, pettymistä ja surua. Lapsettomia silti olemme, ainakin toistaiseksi tai ties vaikka lopullisesti, kukapa tietää.

Aika rientää..? toukokuu 3, 2009

Tai niin ainakin yritän hokea itselleni, kun välillä tuntuu että ollaan ikäänkuin jumissa, mitään ei tapahdu. Häihin on aikaa vielä lähes 5 kuukautta ja vauvakuume/lapsettomuus-rintamallakaan ei mitään varmaankaan tapahdu ennen syksyä. Olisin halunnut  lähteä ensimmäiseen inseminaatioon jo nyt keväällä, mutta mies haluaa odottaa vielä. Ja kun en halua alkaa riitelemään asiasta, yritän nyt sitten keskittyä muihin juttuihin (häät!) ja unohtaa kaikki lapsettomuushoidot. Helpommin sanottu kuin tehty… Tarkoitus oli olla yksi kierto ilman clomeja ja samalla ilman mitään haaveiluja tai pohdintoja mahdollisesta plussasta. Vaan toisin kävi, tuo välikierto oli vähintään yhtä stressaava kuin yrityskierrotkin, toisesta syystä tosin. Kroppani sekosi ilmeisesti clomien puutteesta täysin ja kierto jäi 16 päivän mittaiseksi. Tuostakin ajasta viimeiset 9 päivää piti sietää tiputtelua. Väestöliiton lääkäri oli vähän ihmeissään, kuulemma clomien teho riittää yleensä ainakin yhteen kiertoon ilman lääkkeitä. Vaan tavatonta ei kuulemma ole tämäkään. Ei auta, nyt on sitten taas clomit otettu ja ovista odotellaan jälleen kerran. Onneksi kroppa tuntuu taas olevan normitilassa, kp12 meneillään eikä ainakaan vielä mitään merkkejä tiputtelusta. Jotain ovisnippailun tapaisia olen jo välillä huomaavinani, joten jospa se odotettu oili sieltä viikon kuluessa ilmaantuisi kylään.

Häärintamallakin on taas edistytty. Miehelle on ostettu juhlavaatteet; tumma puku, johon lisukkeeksi liivi ja solmio. Plastroniakin kokeiltiin, mutta mieheke itse tykästyi enemmän perinteiseen solmioon, mikä sopi kyllä minullekin hyvin. Vielä tavallistakin komeampi ilmestys tuo muru olikin juhlatamineissaan. Kiikutin jo omankin pukuni liikkeeseen korjausommeltavaksi, pukua lyhennetään edestä hiemaan, ommellaan laahusnappi sekä hihoja korjataan. Saa nähdä millaisen stressin vielä saan puvustani kehiteltyä, viime aikoina olen jo tosissani epäillyt hätäilleeni puvun ostossa. En varmaan saisi katsella pukuja enää ollenkana, netistä tai lehdistä. Oma pukuni näyttää muiden rinnalla jotenkin vanhanaikaiselta, mikä johtunee varmaankin hihojen mallista. Aina kun saan puvun päälleni, pääsen irti kaikista epäilyksistä, mutta sitten taas kun puku on kiltisti pukupussissaan, alkaa kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia hiipiä mieleen.  Kunhan saisin kaason ottamat, viimeisimmät kuvat puvusta teetetyksi kunnon paperikuviksi, ehkä minulla olisi sitten jotain konkreettista joka muistuttaa siitä miltä puku oikeasti näyttää. Mietin jo mielessäni, että poistatan hiat kokonaan, mutta ompelijan mielestä siinä ei olisi mitään järkeä. Ja oikeassahan hän varmasti olikin. Mutta kuitenkin epäilyttää, ovatko ne korjauksen jälkeenkään mieleiset. Plaaah, miten sitä voikin olla niin häilyväinen! Pari kuukautta sitten olin niin varma, että olin löytänyt juuri sen kaikista parhaimman ja kauneimman puvun.

Olemme myös luopuneet kutsujen askartelusta heti alkuunsa. Epäilen nimittäin suuresti, että oma tekemät kutsut eivät perfektionisti-luonteelleni kelpaisi kuitenkaan. Parempi siis välttää yksi mahdollinen stressinaiheuttaja ja tilata kutsut valmiiksi painettuina. Ja koska meillä on pienimuotoiset häät ja väkeä tulossa vajaa kolmekymmentä henkeä, pitäisi budjetin venyä kutsujen tilaamiseen. Pari mallikappaletta jo tilasinkin, saa nähdä miltä näyttävät sitten “livenä”. Olen myös jo haeskellut runoa, joka tulee kutsuun, sekä miettinyt kutsutekstiä. Hääohjelmaa pitäisi miettiä myös, asiaa rajoittaa se että mitään leikkejä emme halua ja toisaalta huolettaa vieraiden viihtyvyys, olisi kurjaa jos ihmisillä olisi häissämme tylsää. Onnittelumaljojen jälkeen syödään ja sitten…. jotain pitäisi keksiä, ehkä veljeni voisi laulaa tai soittaa meille jotain, mutta mitä sen jälkeen? Aikaa pitäisi jotenkin saada kulumaan ennen hääkakun leikkausta ja häävalssia/tanssia. Onneksi tässä on vielä aikaa miettiä.

Vihkisormusta olemme myös käyneet katselemassa ja pari potentiaalista vaihtoehtoa on jo löytynytkin. Jännä sinänsä, että alunperin minulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä millaisen sormuksen haluan, mutta sormuksia sovitellessa pian huomasi mikä viehättää ja mikä ei. Eräs myyjä totesi, että “sinulla on aika moderni maku”. Tiedä häntä, mutta ehkä tätä asiaa on parempi miettiä kunnolla ennen kuin tekee ostopäätöksen. Vihkisormusta on kuitenkin tarkoitus katsella koko loppuelämä ja sen pitää miellyttää myös vuosikausien jälkeenkin. Saankohan tästäkin kehiteltyä stressinpoikasta itselleni…

Pitkä viikonloppu on ollut ihanan rentouttava, olen lähestulkoon onnistunut unohtamaan alkavan (stressaavan) työviikon. Parin viikon päästä pitäisi keittiöremontinkin alkaa, viime viikonloppuna kävimme valitsemassa keittiöön välitilalaatat. Onhan tässä siis monenmoista projektia työn alla, joten jospa se aika tosiaan rientäisi. Ja kesä on tulossa, ihanaa!

Sunnuntai… huhtikuu 19, 2009

Sunnuntaipäivät on minulle jostain syystä todella vaikeita. Pitäisi osata nauttia vapaapäivästä ja kaikesta hyvästä mitä elämässä on, mutta en vain osaa. Tunnen oloni todella tyhjäksi, toivottomaksi. Mies on kotona, mutta yhtä hyvin voisi olla kilometrien päässä, niin suuri välimatka meidän välillä tuntuu olevan. Ollaan menossa syksyllä naimisiin, mutta jos asiasta ei olisi sovittu ja varattu kirkko, juhlapaikka ynnä muut, asiaa olisi todella vaikea uskoa. En vaan tunne itseäni onnelliseksi, vaikka juuri onnellinen tulevan morsiamen kai voisi kuvitella olevan. Ehkä tämä on vain taas yksi sunnuntaipäivän masennus, toivottavasti.

Häät tuntuu välillä kuin unennäöoltä. Yritän miettiä kukkia, kampausta, kutsuja, sormusta, mutta en jaksa keskittyä. Tai en uskalla. Kai välillä pelkään, että tämä kaikki otetaankin minulta pois. Ja syyskuuhun on vielä niin paljon aikaa, mitä vain voi tapahtua. Pessimismi nostaa taas rumaa päätään täällä. Pitäisi puhua miehen kanssa, tiedän kyllä, mutta kuitenkin odotan jotain merkkiä siitä, että toinen välittää ja rakastaa. Ja kun sanon näin, soimaan itseäni, kun tiedän kuinka ihmeissään mies nykyään on jatkuvasti muuttuvan mielialani kanssa. Moneen kertaan hän on sanonut, että rakastaa, mutta silti mielessäni toivon että hän näyttäisi sen useammin. Hänelle tunteiden näyttäminen on vaikeaa, mutta silti tuskastun kun tunnen, että jos hän haluaisi tunteitaan näyttää, hän siihen kyllä pystyisi. Kaipaan huomiota ja hellyyttä kuin pikkulapsi. Kaipa tämä liittyy viime kuukausien pettymyksiin, tunnen välillä itseni täysin epäonnistuneeksi naisena, kun en pysty tekemään miehestäni isää. Ja koska ties kuinka monta kuukautta meillä on eletty makuuhuoneessakin kalenteri ja kuukautiskierto päällimmäisenä asiana, ei ole ihme vaikka kaikenlainen spontaani läheisyys ja hellyys on niin vähissä nykyään. Hyvältä siis näyttää tulevia häitä ja avioliittoa varten, eikös?

Jotain sentään olen saanut tehdyksi, löysin nimittäin ne hääkengät viimein. Eikä tarvinutkaan lähteä onneksi tilaamaan kenkiä netin kautta, vaan löysin ne paikallisesta morsiuspukuliikkeestä. En ollut vielä tässä kyseisessä liikkeessä aiemmin käynyt, mutta onneksi tulin nyt ajatelleeksi asiaa tarkemmin. Ehkä minulla oli alunperin mielessä hieman erityyppiset kengät, en niinkään halunnut perinteisiä hääkenkiä ja siksi etsiskelin niitä tavallisista kenkäkaupoista, eikä morsiuspukuliikkeistä. Mutta tämän kenkäparin nähtyäni tiesin, että valinta on tehty. Ja ovathan ne todella kauniit ja mikä vielä ehkä tärkeämpää, todella mukavat jalassa. Jos hääpäivänä on sateinen sää, täytyy sitä varten olla mietittynä varasuunnitelma ja varakengät, nämä kun eivät kosteutta kestä. Mutta jospa vanhat valkoiset avokkaani pääsevät pitkän tauon jälkeen tositoimeen, ne voisivat hyvinkin selvitä kirkko-osiosta ja vaihtaisin uudet kengät jalkaan juhlapaikalla.

Tänään olisi yhdessä kaupungin kukkakaupoista hääkimppunäyttely. Teemana on pyöreät kimput, jollaista minulle ei varmaankaan tule, mutta voisihan siellä silti käydä ihmettelemässä ja ainakin katsomassa erilaisia väriyhdistelmiä. Meillä kun on edelleen avoinna hääkukkien väritys. Olin alunperin miettinyt väreiksi lämmintä valkoisen sävyä, samppanjaa, murrettua oranssia tai muuta syksyistä väriä ja ehkä lisäksi ripaus ruskeaa. Hääjuhlapaikassamme on kuitenkin väreinä valkoinen ja sininen, lisänä voimakkaan sinivihreä matto, joten ehkä kimpun väreistä jää ruskea pois. Ehkä valkoista liljaa, samppanjan väristä ruusua ja lisäksi ripaus oranssia ja vihreää. Eiköhän valkoinen kuitenkin sido kaikki värit yhteen. Pöytäasetelmia en ole juurikaan vielä miettinyt, pöydät ovat melko kapeat mikä tietysti rajoittaa. Tarkoitus olisi käydä ottamassa parempia kuvia juhlapaikasta (nykyiset kuvat ovat suttuisia kamerakännykkäotoksia) ja mennä kuvien kanssa käymään floristin juttusilla.

Ai niin, kävimmehän me miehen kanssa jo valokuvaamossakin, vaikka tuntui kieltämättä vähän hassulta pitää suunnittelupalaveria kuvauksesta, johon on vielä monta kuukautta aikaa. Mutta kuvaukseen suhtaudun luottavaisesti, kuvaajamme on huippuammattilainen, hänet on moneen kertaan palkittu ottamistaan hääkuvista. Eli onneksi meillä on hääjärjestelyissä edes yksi osa-alue, joka on varmoissa käsissä.

Kyllä tämä kirjoittaminen tosiaankin helpottaa, nyt on jo hieman kevyempi olo. Seuraavaksi suunnistetaan hääkimppuja katsomaan. Ja jospa saataisiin puhuttuakin.

Elämä voittaa huhtikuu 8, 2009

Kun reilu vuosi sitten annoimme vauvalle luvan tulla, en varmaan olisi ikinä uskonut millaista tunnemyrskyä tulevat kuukaudet (vai ehkä jopa vuodet?) tulisivat olemaan. Toiveikkuutta, toivomista, epäuskoa, pettymystä ja taas uutta toivoa. Viikonlopun synkkien mietteiden jälkeen on taas vähän helpompi olla. Täti tekee jo lähtöä uuteen osoitteeseen ja mieli on hiukan valoisampi. Päätimme, että tässä kierrossa jätetään clomit purkkiin ja yritetään ottaa vähän rennompi asenne tähän touhuun. En vielä tiedä, aloitanko Lugesteronit jos ja kun ovis ilmaantuu, vai käynkö loppukierron verikokeessa mittauttamassa keltarauhasarvon. Katsotaan nyt. Ovista en tikuttele ja muutenkin yritän jättää oman kropan tarkkailun vähemmälle, mutta aamulämmöt taidan silti mitata läpi kierron. Tosin jo tänä aamuna unenpöpperössä olin vähällä unohtaa koko mittauksen. Mutta jospa en tuostakaan ala stressiä repiä, mittailen jos muistan.

Pitkä viikonloppu on vain yhden työpäivän päässä. Ohjelmassa pyhien ajaksi on rentoutumista, sukulaisvierailuja, hyvää ruokaa ja yhdessäoloa. Ehkä mennään kuuntelemaan häämusiikkiakin. Veljeni on lupautunut kanttoriksi häihimme ja oli alustavasti suunnitelmissa, että hän meille jotain vaihtoehtoja soittaisi viikonlopun aikana (jos töiltään ehtii). Hääkutsujen suhteenkin olisi aika tehdä päätöksiä, miehen sisko ystävällisesti suunnitteli meille yhden kutsumallin ja ties vaikka tuohon malliin päädymmekin. Viikon päästä on suunnittelupalaveri valokuvaamossa (hurjalta tuntuu palaveerata kuvauksesta, johon on aikaa vielä lähes 5 kuukautta!) ja toivon löytäväni viikonloppuna myös hääkengät, niin voisin varata ajan hääpuvun korjaussovitukseen. Viime viikolla kun ensimmäisen kerran kiersin hääkenkiä katsomassa, yllätyin kun jo tässä vaiheessa oli monista kenkämalleista koot loppuneet. Ei kai tuolla korjausompelulla mikään kiire vielä ole, mutta haluaisin saada kuitenkin puvun valmiiksi ennen kesää. Häämenu on myös vielä mietinnässä samoin kuin miehen puku. Ja miljoona muutakin asiaa. Onneksi ei ole kiire!

Olen tässä pitkin kevättä haaveillut muutoksesta ja jopa muutosta uuteen asuntoon. Melkoinen muutos tai pikemminkin uudistus toteutuukin myöhemmin keväällä, tilasimme nimittäin eilen keittiöremontin. Nykyinen keittiö on varsinainen murheenkryyni, työtilaa ei ole juuri ollenkaan ja muutenkin keittiön toimivuus on onnetonta. Toukokuussa saadaan sitten lopulta asiaan muutos ja uskomme kyllä molemmat, että toimiva keittiö tekee arjen pyörittämisestä helpompaa ja mukavampaa. Vaikka remontti kallis onkin, tulee se silti halvemmaksi kuin muutto uuteen kotiin. Työkaverit tosin varoittelivat, että kun yhden osan kodista saa remontoitua, mieli palaa remontoimaan jotain toista nurkkaa. Ja kylppärihän meillä jo odotteleekin vuoroaan, mutta se saa nyt kiltista odottaa vähintään vuoden. Mutta siis aivan ihana ajatus, uusi keittiö!

Nyt taidan siirtyä sohvaperunoitumaan loppuillaksi ja nautin tästä hyvästä olosta ja mielestä parhaani mukaan.

Suossa taas huhtikuu 5, 2009

Yrityskierto numero 15 vetelee viimeisiään, tänään on dpo14 ja vaikka ensimmäiset merkit tulevasta tädin vierailusta saatiin jo aamusta, tein silti testin kun olin päättänyt että sunnuntaina testaan. Ja puhdasta puhtaampi negahan sieltä tuli, jälleen kerran. Koska aamulämmöt ovat jo lähes ovista edeltävällä tasolla, en jaksa enää odottaa muuta kuin tätiä. Tässä kierrossa tehtiin kyllä kaikki mahdollinen, mitä voitiin, mutta tulosta ei taaskaan tullut. Mieliala on sen mukainen.

Pari viikkoa sitten käytiin ensimmäisen kerran Väestöliitossa ja kuultiin, että ei pitäisi olla mitään erityistä syytä miksi meille ei plussaa tulisi. Lääkäri sanoikin, että normaalitilanteessa hän lähettäisi pariskunnan takaisin kotiin yrittämään vielä kotikonstein, mutta sairauteni vuoksi voidaan meidän tilanteessa jo ajatella hoitoja. Hän suositteli meille inseminaatioita, joista ensimmäinen voidaan tehdä heti, kun meistä siltä tuntuu, vaikka nyt alkamaisillaan olevan kierron jälkeen. Toisaalta minä voin myös  jatkaa clomien nappailua edelleen ja syödä niitä ne max 6 kiertoa, minkä jälkeen voidaan pitää pieni tauko ja aloittaa sitten clomit uudestaan ja tehdä inssi samaan kiertoon. Tämän aikataulun mukaisesti ensimmäinen inssi olisi elo-syyskuussa, sopivasti ennen häitä… Mies tarttui tähän ehdotukseen heti, hänellä ei ole minkäänlaista hoppua inssiin, muista hoidoista puhumattakaan. Sillä esittelihän lääkäri meille myös ivf:ää, joka meidän tilanteessa kannattaisi tehdä pitkän kaavan mukaisesti endoepäilyni vuoksi. Ja nyt olemme myös jonossa julkiselle puolelle ivf:ään, jonotusaika täällä on kuulemma noin 8 kuukautta. Siinä ajassa ehkä mekin pääsemme käsitykseen siitä, lähdemmekö koeputkihedelmöityksen tielle vai ei. Ivf pelottaa meitä kumpaakin, itse varsinkin epäilen sekä oman pääni että kroppani kestoa moisessa rääkissä. Mutta toisaalta kun neurologian polilta sain kuulla, ettei sairauteni rajoitakaan lapsettomuushoitoja, myös ajatus ivf:stä on alkanut mielessä kummitella yhä enemmän. Mutta voipi olla, että tämän kolmannen clomikierron jälkeen pidän yhden välikierron ja käyn mittauttamassa keltarauhashormonitason. Sitä ei ole missään vaiheessa vielä testattu ja luomukierto olisi siihen paras tilaisuus.

Yksi peikko mieltä kaihertaa myös kaiken muun lisäksi ja se on korkea hemoglobiini. Kävin viime viikolla työterveyshoitajalla, sillä olin huonovointinen ja ajattelin myös mittauttaa hemoglobiini, koska minulla on vaivaa levottomista jaloista ja magnesiumin ja Sifrolin lisäksi myös rautalisästä on apua. Mutta hyvä kun kävin mittauttamassa arvon ennenkuin aloin rautalisää ottaa, sillä hemoglobiini oli 170! Ainahan minulla on korkeahko hemoglobiini ollut, lukema on pyörinyt suunnilleen 150:n tienoilla, mutta tämä on ehdoton ennätys. Mietin jo, että pitäisköhän käydä kysymässä, että voisinko luovuttaa verta niin, että tuo veri siis otetaan kuten tavallisen verenluovutuksen yhteydessä, mutta sitä ei käytetä. Oman terveyteni vuoksi en saa enää periaatteessa luovuttaa verta, vaikka veressä sinänsä ei mitään “vikaa” ole. Ehkä tästä pitäisi kysyä Väestöliiton lääkäriltä, koska olen jossain netin ihmeellisessä maailmassa törmännyt tietoon, jonka mukaan korkea hemoglobiini voi olla haitaksi raskautta yritettäessä. Toisaalta samassa yhteydessä mainittiin myös matala verenpaine ja tuota vaivaa minulla ei ole, paineet ovat yleensä pikemminkin yläkanttiin.

Mutta joopajoo, tässä vaiheessa kiertoa kun kaikki tuntuu niin toivottomalta, on vaikea keksiä mitään edes jossain määärin positiivista ajateltavaa. En ole viikkoon jaksanut juuri häitäkään miettiä, eilen kyllä kävin etsiskelemässä hääkenkiä ja jotain askartelutarvikettakin ostin, mutta nyt mietin jopa tämän meidän parisuhteen tilaa ja järkevyyttä. Olen viime viikon ollut työpäivien jälkeen vain ja ainoastaan omassa seurassani, mies on ollut hiihtolomalla ja karvainen lapsemmekin oli reissussa mukana. Koko viikon aikana sain vain pari vaivaista yhteydenottoa ja tuntuukin, että mies päätti pitää lomaa myös minun seurastani ja kuulumisistani. Juuri äsken sentään mies soitti, ovat tulossa kotia kohti ja luultavasti parin tunnin päästä jo kotona. En haluaisi olla näin maassa, mutta en tiedä mitä tehdä. Uskomatonta kyllä, mutta jopa odotan huomista ja arkea, en jaksa enää kahlata yksin tässä suossa. Toisaalta muutaman viikon lomalla ollut työkaverini palaa huomenna myös työmaalle vauvamahoineen, mikäs sen mukavampi ajatus tässä mielentilassa.

Tuntuu siltä, että itku on taas tulossa ja ehkä paras tässä vaiheessa on antaa sen tulla, jospa siitä olisi edes hiukan apua.

Ailahtelua helmikuu 8, 2009

Mieliala vaihtelee aallonpohjasta aallonharjalle niin nopeasti, etten itsekään välillä tiedä, missä kohtaa milloinkin mennään. Eilen käytiin miehen kanssa katsastamassa potentiaalinen hääjuhlapaikka. Meillä on nyt kolme paikkaa, joista valita. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa ja nyt pitää vain päättää, mikä on meille kaikkein mieluisin ja samalla mahdollisimman järkevä vaihtoehto kaikin puolin. Olen myös ostanut häälehtiä ja katsellut netistä morsiuspukuja. Tuntuu uskomattomalta, että voin todellakin suunnitella omia häitäni. Muutaman vuoden sisällä on tapahtunut niin paljon, että välillä melkeinpä hirvittää. Vannoutuneesta ikisinkusta ja lapsikammoisesta naisesta on muotoutunut vauvakuumeinen ja häitä innolla suunnitteleva avovaimo. Takerrun tuleviin häihin ehkä liiankin tiukasti, mutta tässä vaiheessa tuntuu niin helpottavalta, että on muutakin ajateltavaa kuin vauvakuume ja huoli siitä, tuleeko meille perheenlisäystä ollenkaan.

Eilen aloitin toisen clomhexal-kuurin. Edellinen kierto venyi yli 40 päivään, luteaalivaihe kesti vaatimattomasti lähes 30 päivää! Välillä tekisi mieli pitää taukoa koko vauvaprojektissa, mutta toisaalta se ei taida olla kovin fiksu ajatus, kun nyt viimein sain clomit käyttöön. Ja oma sairauteni kummittelee peikkona mielessäni harva se päivä, senkään puolesta ei ole hyvä pitää taukoa. Eli yritys meillä jatkuu kaikesta huolimatta. Pikkutyttö sisälläni polkee jalkaa ja itkee maailman epäreiluutta, vaikka tiedostan kyllä senkin, että olen enemmän kuin onnekas. Minulla on ihana mies, koti, työ, perhe ja pari hyvää ystävää, joille puhua. Mutta toisaalta olen saanut ristikseni kroonisen sairauden, joka pahimman skenaarion mukaan voi olla invalidisoiva. Töissä oli viime viikolla puhetta eläkkeelle jäämisestä, tai pikemminkin siitä, missä iässä kannattaa jäädä eläkkeelle. Mietin mielessäni, että todennäköisesti minun ei tarvitse moisesta murehtia, joudun kuitenkin jäämään eläkkeelle aikaisemmin kuin samanikäinen terve ihminen. En tosin uskalla ajatella tämän suuntaisia ajatuksia kovin pitkään, eikähän se toisaalta ole järkevääkään, enhän tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mahdollisesti pysyn hyvissä voimissa kymmeniä vuosia. En kai muuten uskaltaisi haaveilla omasta lapsesta ja tulevaisuudesta yleensäkään. Mies valaa minuun uskoa silloin, kun murehtin miten meidän käy. Pärjäämme kyllä.

Huomenna olisi taas edessä uusi työviikko, eikä ajatus moisesta jaksaisi vähempää kiinnostaa. Tiedossa on kiireinen viikko ja lisäksi työkaverin raskaus latistaa mieltä, vaikka yritän tsempata ja ajatella omia hääsuunnitelmiani. Raskaus tuli työpaikalla yleiseen tietoon viime viikolla ja luonnollisesti työporukalla ei juuri muusta puhutakaan, ellei sitten lasketa työhön itseensä liittyviä asioita. Tunnen itseni kurjaksi ihmiseksi, mutta toisaalta minulla on mielestäni oikeus tuntea juuri näin. Kateus ei vain ole kovin kiva tunne. Jokainen vauva-aiheinen keskustelu ja neuvolakokemusten kertominen hiertää veistä haavassa ja pahinta on, etten voi sitä kipua edes millään tavalla ilmaista. Tämä raskaana oleva työkaverini tosin tietää meidänkin yrityksestä ja uskon, että hän vilpittömästi toivoo, että meilläkin pian tärppäisi. Ja onhan hänellä täysi oikeus iloita omasta raskaudestaan ja puhua asiasta myös meillä töissä. Niinhän minäkin haluaisin tehdä, jos joskus olen samassa tilanteessa kuin hän nyt on.

Mies jo kyseli, milloin ovulaatio mahdollisesti olisi, jotta voidaan tehdä mahdollisimman täsmällinen “isku”. Vaikka mies ei vauvasta samalla tavalla puhu kuin minä, eikä aina jaksa kuunnella minun vauhkoamistani, tuntuu hyvältä tietää hänenkin haluavan tehdä kaikkensa asian eteen. Lapsiahan ei tietenkään tekemällä tehdä, mutta eivät ne pelkästään toivomallakaan tule. Eli meillä on suunnitelmat jo tehty. Nyt vain täytyy jaksaa odottaa h-hetkeä.

Karviaismarjan blogi näkee päivänvalon tammikuu 29, 2009

Niinpä. Tuulettaakseni omaa päänuppiani ja samalla säästääkseni lähimmäisteni hermoja, päätin perustaa oman blogin. Tänne sitten puran mietteitäni, etenkin kun ne liittyvät vauvakuumeeseen/lapsettomuuteen, parisuhteen merkillisyyksiin, häiden järjestämiseen tai muuten vain elämän kummallisuuksiin. Nyt jo hirvittää oma äidinkielen taito, tai pikemminkin sen puute, mutta jos joku tänne joskus eksyy, yrittäkää ymmärtää. Äidinkielen opinnoista on jo muutama vuosi vierähtänyt ja kirjoittaminen on sen jälkeen rajoittunut lähinnä sähköpostien kirjoittamiseen. Surullista oikeastaan. Mutta jospa tämä tästä harjoittelulla paranee.

Bloggaamisen ihmeellinen maailma, täältä tullaan!