Mieliala vaihtelee aallonpohjasta aallonharjalle niin nopeasti, etten itsekään välillä tiedä, missä kohtaa milloinkin mennään. Eilen käytiin miehen kanssa katsastamassa potentiaalinen hääjuhlapaikka. Meillä on nyt kolme paikkaa, joista valita. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa ja nyt pitää vain päättää, mikä on meille kaikkein mieluisin ja samalla mahdollisimman järkevä vaihtoehto kaikin puolin. Olen myös ostanut häälehtiä ja katsellut netistä morsiuspukuja. Tuntuu uskomattomalta, että voin todellakin suunnitella omia häitäni. Muutaman vuoden sisällä on tapahtunut niin paljon, että välillä melkeinpä hirvittää. Vannoutuneesta ikisinkusta ja lapsikammoisesta naisesta on muotoutunut vauvakuumeinen ja häitä innolla suunnitteleva avovaimo. Takerrun tuleviin häihin ehkä liiankin tiukasti, mutta tässä vaiheessa tuntuu niin helpottavalta, että on muutakin ajateltavaa kuin vauvakuume ja huoli siitä, tuleeko meille perheenlisäystä ollenkaan.
Eilen aloitin toisen clomhexal-kuurin. Edellinen kierto venyi yli 40 päivään, luteaalivaihe kesti vaatimattomasti lähes 30 päivää! Välillä tekisi mieli pitää taukoa koko vauvaprojektissa, mutta toisaalta se ei taida olla kovin fiksu ajatus, kun nyt viimein sain clomit käyttöön. Ja oma sairauteni kummittelee peikkona mielessäni harva se päivä, senkään puolesta ei ole hyvä pitää taukoa. Eli yritys meillä jatkuu kaikesta huolimatta. Pikkutyttö sisälläni polkee jalkaa ja itkee maailman epäreiluutta, vaikka tiedostan kyllä senkin, että olen enemmän kuin onnekas. Minulla on ihana mies, koti, työ, perhe ja pari hyvää ystävää, joille puhua. Mutta toisaalta olen saanut ristikseni kroonisen sairauden, joka pahimman skenaarion mukaan voi olla invalidisoiva. Töissä oli viime viikolla puhetta eläkkeelle jäämisestä, tai pikemminkin siitä, missä iässä kannattaa jäädä eläkkeelle. Mietin mielessäni, että todennäköisesti minun ei tarvitse moisesta murehtia, joudun kuitenkin jäämään eläkkeelle aikaisemmin kuin samanikäinen terve ihminen. En tosin uskalla ajatella tämän suuntaisia ajatuksia kovin pitkään, eikähän se toisaalta ole järkevääkään, enhän tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mahdollisesti pysyn hyvissä voimissa kymmeniä vuosia. En kai muuten uskaltaisi haaveilla omasta lapsesta ja tulevaisuudesta yleensäkään. Mies valaa minuun uskoa silloin, kun murehtin miten meidän käy. Pärjäämme kyllä.
Huomenna olisi taas edessä uusi työviikko, eikä ajatus moisesta jaksaisi vähempää kiinnostaa. Tiedossa on kiireinen viikko ja lisäksi työkaverin raskaus latistaa mieltä, vaikka yritän tsempata ja ajatella omia hääsuunnitelmiani. Raskaus tuli työpaikalla yleiseen tietoon viime viikolla ja luonnollisesti työporukalla ei juuri muusta puhutakaan, ellei sitten lasketa työhön itseensä liittyviä asioita. Tunnen itseni kurjaksi ihmiseksi, mutta toisaalta minulla on mielestäni oikeus tuntea juuri näin. Kateus ei vain ole kovin kiva tunne. Jokainen vauva-aiheinen keskustelu ja neuvolakokemusten kertominen hiertää veistä haavassa ja pahinta on, etten voi sitä kipua edes millään tavalla ilmaista. Tämä raskaana oleva työkaverini tosin tietää meidänkin yrityksestä ja uskon, että hän vilpittömästi toivoo, että meilläkin pian tärppäisi. Ja onhan hänellä täysi oikeus iloita omasta raskaudestaan ja puhua asiasta myös meillä töissä. Niinhän minäkin haluaisin tehdä, jos joskus olen samassa tilanteessa kuin hän nyt on.
Mies jo kyseli, milloin ovulaatio mahdollisesti olisi, jotta voidaan tehdä mahdollisimman täsmällinen “isku”. Vaikka mies ei vauvasta samalla tavalla puhu kuin minä, eikä aina jaksa kuunnella minun vauhkoamistani, tuntuu hyvältä tietää hänenkin haluavan tehdä kaikkensa asian eteen. Lapsiahan ei tietenkään tekemällä tehdä, mutta eivät ne pelkästään toivomallakaan tule. Eli meillä on suunnitelmat jo tehty. Nyt vain täytyy jaksaa odottaa h-hetkeä.
